Lutz Reimers, ZauberZeit #36 (4/1992), sivut 26, 28, 58
Käännös & loppukommentit: Ilkka Leskelä
Kirjailijakuvassa Greg Stafford
Greg Stafford on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista ja arvostetuimmista roolipelisuunnittelijoista ikinä. Hän vietti kesällä 1991 muutaman päivän Saksassa ja esitelmöi PhanConissa Ratingenissa 2.6.1991 luoden silmäyksen Chaosiumin historiaan ja RuneQuestin, Cthulhun ja Stormbringerin syntyyn. ZauberZeitin toimittaja ja RuneQuestin kääntäjä Lutz Reimers tiivistää seuraavaksi Greg Staffordin kanssa käydyn keskustelun keskeisimmät seikat.
Tee-se-itse-eepos
Kun Greg Stafford muutti vuonna 1972 Kaliforniaan, hänellä oli vakaa ajatus ryhtyä fantasiakirjailijaksi. Eräs kustantaja kuitenkin hylkäsi hänet töykeästi: ”Säästä minut tältä paskalta, fantasiahan on aina sitä itseään!” Todistaaksen tämän vääräksi Greg päätti kirjoittaa tee-se-itse-eepoksen lautapelin muodossa.
Gregin White Bear and Red Moonin (myöhemmin Avalon Hillin uudelleenjulkaisema nimellä Dragon Pass) taustana oli Sartarin barbaarikuningaskunnan taistelu Lunarin keisarikuntaa vastaan. Pelin fantasialuonne ilmenee myös siinä, että toisin kuin muissa strategiapeleissä tässä pelissä nousee esiin sotilasyksiköiden ohella yksittäisiä sankareita ja henkilöitä kuten Harrek Berserkki tai Prinssi Argrath Lohikäärmeenhammas.
Muutamia fanzineissa julkaistuja novelleja lukuun ottamatta tämä oli ensimmäinen Gloranthan maailman julkistaminen, vaikka Greg oli työskennellyt maailman parissa jo vuodesta 1966. Kun pelille ei löytynyt julkaisijaa – myös Avalon Hill vastasi vain esipainetulla kieltäytymisellä – Greg päätti yrittää itse. Hän hankki duunin, paiski töitä vuoden, ja perusti säästämillään 10.000 dollarilla pelifirma Chaosiumin. Ystävät auttoivat häntä ilmaiseksi grafiikassa ja taitossa, ja lopulta kellarissa kopiokoneella syntyi 800 kappaletta oletettavasti ensimmäistä fantasialautapeliä.
Greg ei ollut tätä ennen juurikaan ajatellut jakelua; pelin ensimmäisen (ja ainoan) kappaleen hän myi itse eräässä sci-fi-tapahtumassa [1976]. Joka tapauksessa hän solmi ensimmäiset kontaktinsa, aloitti liiketoiminnan – ja musertui pian sen alle, sillä kustannusfirman toiminta oli aivan erilaista kuin hän oli kuvitellut.
”Haluan olla kirjailija ja pelisuunnittelija, en pidä kirjanpidosta ja toimituslistoista. En ole kauppias, tiedän sen, enkä halunnut koskaan kauppiaaksi tullakaan. Mutta yhtäkkiä olin sellainen.” Niinpä hän sai ajatuksen tarjota peliään TSR:lle.
Gary Gygax, yksi D&D:n kirjoittajista ja jo silloin puolijumala, suostui ottamaan Gregin vastaan. Keskustelu sujui aluksi mukavasti, kunnes Greg teki raskaan virheen: hän kritisoi ohimennen Chainmailin, Gygaxin miniatyyrisääntöjen, surkeaa järjestelmää. Sen jälkeen neuvottelut loppuivat lyhyeen.
Lopulta Greg löysi apulaisen, joka tykkäsi sellaisista jutuista kuin kirjanpito ja tilausten lähettäminen, ja palkkasi tämän firmaansa. Seuraavina vuosina syntyi lautapelejä, mm. Troy, Raiders and Traders, Elric ja Nomad Gods.
Roolipeli Gloranthaa varten
Samoihin aikoihin White Bear and Red Moonin kanssa oli ilmestynyt ensimmäinen fantasiaroolipeli Dungeons and Dragons [1974], jonka ensimmäinen laitos kärsi vielä huomattavista puutteista. Eräissä juhlissa Greg tutustui pelaajaryhmään, joka halusi tehdä White Bear and Red Moonin hahmoille D&D:n tiedot. Greg huomautti, että hän piti D&D:tä huonona pelinä, minkä juttukumppanit myönsivät.
RuneQuestin ideasta sen julkaisuun [1978] kului kaksi vuotta, joiden aikana Steve Perrin, Ray Turney, Steve Henderson ja Warren James työskentelivät pelin parissa. Greg itse teki silloin tällöin ehdotuksia tai auttoi päätöksenteossa. Lopulta, hiukan ennen erästä pelitapahtumaa, hän julisti kehitystyön päättyneeksi ja asetti tapahtuman julkaisupäivämääräksi. Ajanpuutteen vuoksi oikoluku oli mahdotonta, minkä vuoksi jopa firman nimi ”Chaosium” kirjoitettiin väärin RuneQuestin takakannessa. [1]
Roolipeli sai kuitenkin yllättävän hyvän vastaanoton ja myi niin nopeasti, että jo muutaman kuukauden kuluttua piti ottaa uusi painos. Chaosium julkaisi toki edelleen lautapelejä, mutta siirsi painopisteensä nyt RuneQuestiin. Ensin ilmestyi joitakin yksinkertaisia hirviöiden tietoja, sitten seikkailu Omenakuja, joka oli toinen, jonka Greg oli koskaan kirjoittanut. (Ensimmäinen, Sazdorf Clan, ilmestyi sittemmin osana Trollpakia.) [2]
Greg ei ollut RuneQuestin kirjoittaja, mutta ”Glorantha kuului minulle. Jos jollakulla oli kysyttävää, hänen piti kääntyä minun puoleeni.” Tähän aikaan hän oli työstänyt Gloranthaa 15 vuotta, ja hänellä oli mielessään koko joukko ideoita ja suunnitelmia, jotka kuitenkin vaativat muokkaamista roolipeliä varten. ”Sillä, kirjoittaakko romaania vai roolipeliä, on 1000 % ero. Jos romaanissa haluan, että sanakarini pääsee huomaamatta vartijan ohitse, kirjoitan yksinkertaisesti ’hän ei kuullut mitään’. Neljä sanaa. [3] Roolipelissä minun täytyy selittää yksityiskohtaisesti, miten hän voi tai ei voi kuulla.” Romaanissa riittää lyhyet kurkistukset maantieteeseen, historiaan ja kulttuuriin, mutta roolipelilisäosat edellyttävät asioidenperusteellista käsittelyä, jotta pelinjohtaja voi varautua kaikkiin pelaajien kysymyksiin ja erilaisiin tapahtumiin.
Greg aloitti työnsä Paviksesta, pienestä kaupungista erämaan laidalla, koska siellä virheet maailman kuvauksessa oli helpompi korjata kuin vaikkapa Lunarin keisarikunnan sydänseuduilla. Useimmat Glorantha-kampanjat, joita hän pelasi ystäviensä kanssa, sijoittuivat Sartariin, Praxiin tai Pyhälle maalle. Näistä syntyivät myös julkaistut seikkailut ja kampanjapaketit RuneQuestille. ”Tajusimme vasta myöhemmin, että tällä tavalla nämä itsessään merkityksettömät Gloranthan seudut muodostuivat lukijoille maailman keskipisteeksi.”
Kolme kuollutta, kolme hullua
Eräänä päivänä Chaosiumin puoleen kääntyi nuori mies, jolla oli ongelma. Hän kertoi kirjoittavansa H. P. Lovecraftin teemoihin perustuvaa roolipeliä, mutta hänellä ei ollut riittävästi rahaa hankkia oikeuksia kustantajalta, Arkham Houselta. Chaosiumin pitäisi vain hankkia lisenssi, hän kirjoittaisi sitten roolipelinsä valmiiksi ja julkaisisi sen Chaosiumilla.
Tällä perusteella Greg Stafford teki Arkham Housen kanssa sopimuksen ja jäi odottamaan käsikirjoitusta. Yhä uudestaan hän kyseli kirjoittajalta pelin etenemisestä, ja yhä uudelleen kirjoittaja vakuutti Gregille, että peli oli likipitäen valmis. Kun kalliiden lisenssioikeuksien aikaraja lopulta lähestyi, Greg vaati kirjoittajalta täydellistä käsikirjoitusta senhetkisessä muodossaan. Ainoa, mitä hän sai, oli viisisivuinen kirjoitelma, joka sisälsi suurimman osan taulukosta ”Aavemaisia ääniä yöllisellä hautausmaalla”. Aikaa sopimuksen umpeutumiseen oli enää kuusi kuukautta.
Hädässään Greg muisti tuttavansa kertomuksen eräästä Dark Fantasy-skenaariosta, johon tämä oli osallistunut high school -vuosinaan. Puhelinsoitolla Greg sai tietää, että pelinjohtajana oli ollut eräs tietty Sandy Petersen. Nimi ei ollut hänelle uusi; vain vähän aikaisemmin hän oli saanut samaiselta Sandy Peterseniltä käsikirjoituksen, jossa oli uusia olentoja RuneQuestiin, niiden joukossa myös Lovecraftin Cthulhu-myytokseen pohjautuvia hirviöitä (tämä oli myöhempi Gateway Bestiary). Greg otti saman tien yhteyttä Sandyyn ja sai lupauksen 250 käsikirjoitussivun mittaisesta Lovecraft-roolipelistä, joka perustui RuneQuestiin. Ja Sandy piti sanansa: kolmen kuukauden kuluttua oli syntynyt kielellisesti loppuun hiottu käsikirjoitus.
Chaosiumin koeteltu testipelaajien ryhmä kokoontui kokeilemaan Call of Cthulhua – ja katso: ”Se toimi! Toki pelin lopussa kuudesta hahmosta kolme oli kuollut ja loput olivat hulluja... Viikkoa myöhemmin pelasimme sitä vielä kerran. Säännöt vaikuttivat aika ankarilta. Tällä kertaa koko ryhmä tuli hulluksi.” Tämän jälkeen Chaosium tiimi kehitti säännöt, joilla henkinen tasapaino palautuu. Vasta ne mahdollistivat Call of Cthulhun pelaamisen jatkuvana kampanjana, vaikka Gregin kokemuksen mukaan sittenkin noin kaksi viidestä hahmosta menetti henkensä [jokaisella pelikerralla].
Basic Roleplaying
Samalla kun Cthulhusta tuli suuri menestys, Chaosium julkaisi vuonna 1982 Worlds of Wonderin. Se oli 20-sivuinen perussääntöteos (Basic Roleplaying), joka sisälsti kolme samanlaajuista laajennusosaa fantasia-, science-fiction- ja supersankarit-seikkailuille. ”Se oli hyvä idea, sen avulla oma science-fiction-sankari saattoi pelata maagin ja supernaisen kanssa.” Kauppa kävi hyvin. Nähtyään laatikon kansikuvan kaikki kauppiaat tuplasivat tilauksensa. Valitettavasti jatkotilauksia ei tullut. Steve Perrin, joka rakasti sarjakuvia, kehitti edelleen sääntöjä, joita myytiin erikseen Superworldina (1983).
Mutta eräässä tapahtumassa ElfQuest-sarjakuvien ”isä”, Richard Pini, tuli Gregin luokse ja sanoi: ”Kaikki haluavat, että me teemme roolipelin. Siksi kyselin vähän, ja kaikki sanovat, että te teette parhaat roolipelit. Miettikääpä sitä.”
Greg ei välittänyt sarjakuvista ja piti erityisesti ElfQuestia aika pitkäveteisenä. Mutta kun hän tutustui lähemmin materiaaliin, hän pani merkille, että ElfQuest-sarjakuvat olivat erittäin suosittuja. Lukijat olivat usein todellisia faneja, ja nuorempia kuin Chaosiumin tyypillinen kohderyhmä.
Steve Perrin kirjoitti säännöt ElfQuest-roolipeliin. ”Sanoin hänelle: ’tee säännöistä yksinkertaiset’, mutta luulen, etteivät ne vieläkään ole tarpeeksi yksinkertaiset. Skenaarioissa oli ongelmia. Kahden kuun maailma on staattinen maailma: vain siellä tapahtuu, missä Terä on. Tavallisille roolipelien seikkailijoille ei ole mitään tarjolla. Lopulta halusimme kirjoittaa suuremman eepoksen, mutta se ei ollut oikein Pinejä kohtaan, koska mehän olisimme siten puuttuneet heidän luomisprosessiinsa.”
Kun ElfQuest ilmestyi, se oli hetken aikaa Chaosiumin bestseller, mutta myyntiluvut laskivat vähitellen, kun seikkailuja ei ilmestynyt. Ostajien reaktio rajoittui valmiiksi painettuihin vastauskortteihin ja kommentteihin tyyliin ”Vau! Mä olenkin aina halunnut olla haltia!” [4]
Ringworld (1974) [p.o. 1984] oli science-fiction-roolipeli, joka perustui Larry Nivenin Known Space -universumiin. 40 dollarin hinnallaan se oli tähän aikaan markkinoiden kallein peli. “Siinä on kiva hahmonluontisysteemi, jonka avulla voi luoda 200-vuotiaita hahmoja kaikkine muistoineen. Mutta Ringworldia vain luettiin, ei pelattu. En tiedä, mistä se tarkalleen johtui. Ehkä se on kaikkien SF-pelien ongelma: kysymys ei ole siitä, mitä pelaaja voi tehdä – hänellähän on valta hävittää kokonaisia planeettoja napinpainalluksella – vaan mitä pelaaja tahtoo tehdä. Siksi moraali ja yksilöiden käytös ovat tärkeitä. Tätä emme ehkä teroittaneet tarpeeksi.”
Me haluamme RuneQuestin
Eräänä päivänä Avalon Hill, suurin amerikkalainen strategia- ja taktiikkapelien valmistaja, otti yhteyttä Chaosiumiin ja ilmaisi halunsa ostaa roolipelin. Kun Greg tarjosi Worlds of Wonderia, hänet kutsuttiin Baltimoreen. Siellä hänet vietiin päivällisille, otettiin mukaan baseballotteluun ja johdateltiin kaikin tavoin ansalle, kunnes hänen neuvottelukumppaninsa lopulta sanoi suoraan: ”Mitä me haluamme ei ole Worlds of Wonder – me haluamme RuneQuestin.”
Tähän samaan aikaan Chaosium oli kohdannut ongelman: se oli törmännyt rajoihinsa. Voidakseen kasvaa kustantajan piti mainostaa, ja sitä varten tarvittiin mainospäällikkö. Mutta ketään ei löytynyt. Useimmat Chaosiumin työntekijät olivat jääneet firmaan sen jälkeen, kun he olivat aluksi työskennelleet palkatta, kuten toimitusjohtaja Charlie Krank tai tuotepäällikkö Lynn Willis. Vaan nyt Chaosiumin oli päätettävä, että se joko ei enää kasvaisi, palkkaisi jonkun vieraan (mikä on aina vaikeaa pienessä firmassa) tai löytäisi uuden jakelukanavan. Ja tätä viimeisintä pelijätti Avalon Hill nyt tarjosi.
Pitkän miettimisen jälkeen Greg Stafford ilmaisi olevansa valmis myymään RuneQuestin. Sopimuksissa määriteltiin, että Chaosium hoitaisi kirjoittamisen ja toimittamisen, ja Avalon Hill puolestaan julkaisemisen, mainonnan ja myynnin. Avalon Hill toivoi pelin tarkistamista, eikä Greg nähnyt siinä ongelmaa, koska vuosien kuluessa oli kertynyt paljon kotisääntöjä, uusia loitsuja jne. Toista toivetta Greg sen sijaan vastusti sinnikkäästi: ”Ei hobitteja Gloranthaan. Meillä on ankat.” Yhdessä päätettiin muokata RuneQuestia siten, että sitä voisi käyttää missä tahansa pelimaailmassa. Greg näki RuneQuestissa mahdollisuuden maailmasta riippumattomaan roolipeliin, mistä hän piti.
Niin solmittiin sopimus, ja Avalon Hill maksoi siitä hyvin. ”Me pidimme lomaa. Koko firma lensi viikoksi Havaijille. Ja sitten jokainen sai tietokoneen.” Sitten paneuduttiin sääntöjen muokkaamiseen. Se kesti vuoden, kaksi kertaa suunnitellun ajan.
Siitä, mitä tämän jälkeen tapahtui, on varmasti olemassa kaksi eri kertomusta. Gregin mukaan Avalon Hill rikkoi jatkossa lähes jokaisen sopimuksen, lyhensi kuvitukselle varattua aikaa, kielsi kirjoittajien nimet paketin takakannessa, vaati Chaosiumilta mainoskampanjaa... Greg totesi valitettavasti ohittaneensa pisteen, josta olisi voinut vielä kääntyä takaisin. ”En ollut ymmärtänyt, että olimme luopuneet 40% liikevaihdostamme. Ja sinä vuonna, kun työskentelimme RuneQuestin kanssa, emme kehittäneet mitään omaa.” [5]
Kriisi [1988–1989]
Kun myös Gregin taloudenhoitaja, jonka kanssa hän oli työskennellyt seitsemän vuotta, sanoutui irti ja vaihtoi ”Good Luck”-toivotuksen myötä toiselle pelinvalmistajalle, näytti Chaosiumin loppu koittaneen. Greg kokoontui vaimonsa ja ystäviensä kanssa, kävi läpi vaihtoehdot ja totesi lopulta, että hänen oli pakko irtisanoa kaikki työntekijät.
Gregin lisäksi jäljelle jäivät vain Lynn Willis, Charlie Krank ja Sandy Petersen, joille Greg lupasi osuuden yrityksestä – jos se selviäisi. Gregin täytyi nyt huolehtia asioista, jotka hän oli aiemmin mieluummin ohittanut. Hän joi yhä enemmän, ja kun hänen vaimonsa vielä haki eroa, hän vajosi vuodeksi masennukseen. Greg näkee Chaosiumin selvinneen tästä kriisistä osakkaidensa sitoutumisen ja Call of Cthulhun jatkuvan menestyksen ansiosta.
Tulevaisuus
Call of Cthulhu, USA:n toiseksi suurin roolipeli, tuottaa nykyään 50–60 % Chaosiumin liikevaihdosta. Sitä seuraavat Pendragon ja Stormbringer. Prince Valiantissa [1989] Greg on kehittänyt kokonaan uuden peli-idean, joka ei valitettavasti myynyt niin hyvin kuin se olisi ansainnut. ”Jos olisin kirjoittanut Prince Valiantin Cyberpunk-peliksi, siitä olisi tullut jättimenestys.”
Suhde Avalon Hilliin on jälleen parantunut, kun RuneQuestista vastuussa ollut tuottaja vaihtui. Seuraavaksi ilmestyy taas kaksi uutta Glorantha-kampanjaa: Sundome County [6] Michael O’Brieniltä [1992] ja Dorastor Sandy Peterseniltä [1993].
Greg Staffordilla on nyt Chaosiumilla toiminimenään ”designated personality”, eli hän matkustelee ympäriinsä samalla kun hänen kumppaninsa pysyvät kotona ja tekevät työt. Greg ei ole enää firman toimitusjohtaja, vaan voi taas 12 vuoden jälkeen viimeinkin keskittyä siihen, mitä hän on aina tehnyt mieluiten: kirjoittamiseen ja pelien kehittämiseen.
Kääntäjän huomiot
Tekstiin on lisätty hakasulkeissa vuosilukuja tapahtuma-aikojen täsmentämiseksi sekä suomennettujen lisäosien nimiä.
Samalla Euroopan-kiertueellaan Greg Staffordia haastateltiin myös Englannissa. Kyseinen haastattelu julkaistiin Tales of the Reaching Moonin 5. numerossa 1991, ja se on sisällöllisesti osittain sama.
[1] Toisten kertomusten mukaan takakannessa olisi kirjoitettu väärin ”Glorantha”, muodossa ”Glorontha”.
[2] Tässä viitataan Chaosiumin alkuperäiseen Trollpakiin, joka sisälsi sekä Sazdorfin klaanin kuvauksen että myöhemmin suomennetun Peikkomaat-lisäosan seikkailut. Avalon Hillin Trollpakin versiossa ei ollut Sazdorfin klaania, vaan se julkaistiin omana, laajennettuna lisäosanaan Haunted Ruins.
[3] Saksaksi ”’er hörte nichts’. Drei Worte.”
[4] Tämä viitannee siihen, että onnistuneista roolipelituotteista tuli toisenlaista, syvällisempää palautetta.
[5] Tässä tiivistetään Chaosiumin ja Avalon Hillin yhteisiä vaiheita monen vuoden ajalta, jolloin firmojen suhteessa oli laskuja ja nousuja. Avalon Hillin RuneQuestia (1984) seurasi suuri joukko Chaosiumin tuottamia lisäosia. Todellinen kriisi iski vuosina 1988–1989. Esitelmän ajankohtana, kesällä 1991, Chaosium ja Avalon Hill olivat taas löytäneet yhteistyövaihteen.
[6] Lopullinen julkaisunimike oli Sun County [suom. Auringon kreivikunta].
Vertailevana skenen lähdeteoksena on käytetty:
Applecline, Shannon: Designers & Dragons. A History of the Roleplaying Game Industry. Mongoose Publishing 2011 (toinen, täydennetty painos).