Kalikos \ KUUKAUDEN TARINA \ TOUKOKUU 2005
Kalikos
Miten Arpikasvo löysi Valkoisen naisen

Sellaisena kuin sen uniensa perusteella kertoi Kareel puoliksi mies, praxilaisen biisoniheimon shamaanioppilas ja Kolatin seuraaja.


Elipä kerran kansansa keskuudessa Arpikasvoksi kutsuttu nuorukainen. Hän ei koskaan ollut yhtä taitava ratsastaja kuin isänsä vanhemmat pojat, ja outojen tapojensa ja ulkonäkönsä vuoksi suurin osa klaanin muusta väestä katsoi häntä kuin hullun ruohoa pureskellutta biisonia. Niinpä hän ei koskaan ollut metsästyksessä ensimmäinen, eikä ryöstöretkillä suurin palkinto tai maine ikinä langennut hänen osakseen, vaan aina hän oli vieroksuttu ja outo lintu, jopa sukunsa keskuudessa. Kauan tiedettiin hänen himoinneen tietoa, josta muu heimo ei ollut edes kuulut, ja pitkään epäiltiin Arpikasvon haaveilleen syvemmistä salaisuuksista kuin heimon shamaanit tapasivat kertoa.

Eipä siis ollut mikään ihme, että eräänä yönä hän oli nähnyt oudon unen, josta kukaan muu koko heimossa ei tahtonut saada tolkkua.

"Äiti hyvä, minä näin unessa Valkoisen naisen ja aion löytää hänet. Näin kuinka hän odotti minua metsänsä keskellä, salaisuuksien lähteen luona ja kutsui minua luokseen", haastoi Arpikasvo emolleen eräänä aamuna.

"Voi poika parkani", virkkoi tähän hänen emonsa, "hulluhan sinun täytyy olla. Valkoinen nainen ei ole meidän kansamme henki. Hän kuuluu vain puoliksi maailmaamme. Epäonni ja turma tulevat sinua kohtaamaan, jos häntä etsit."

"Olkoon siis niin", vastasi Arpikasvo, silmät tuntemattoman kaipuuta leimuten. "Sillä minä haluan oppia tuntemaan iltahämärän ja aamunkoin salaisuudet. Haluan oppia valon ja pimeyden, tunteen palon ja tahdon jään, putoavan taivaan ja aukeavan maan tarinat. Kaikki ne minä tahdon tietää. Todellakin, minä haluan löytää Valkoisen naisen, joka on yhtä kaunis kuin on kauheakin ja ymmärtää kaikki hänen mysteerinsä."

"Voi poika parkani", virkkoi Arpikasvolle hänen emonsa jo toistamiseen, "älä toki heitä elämääsi hukkaan. Hyvä sinulla on täällä lämpimällä biisonin taljalla elellessä, rasvaista lihaa syödessä ja naapurien elikoita ryöstellessä." Mutta poika ei kuunnellut äitiään vaan jätti heimonsa ja ratsasti etsimään Valkoista naista.


Ja Arpikasvo löysikin etsimänsä. Valkoinen nainen nimittäin asui metsässä, joka kasvoi kahden maailman rajalla. Se metsä tunnettiin monilla nimillä eikä yksikään niistä ollut miellyttävä. Arpikasvon heimo kutsui metsää harhapolkujen lehdoksi, ja se oli yhtä hyvä nimi kuin mikä tahansa muukin.

Epäröimättä Arpikasvo tunkeutui ratsuineen eteenpäin, ja vaikka puiden kovat oksat viiltelivät ja raapivat hänen ihoaan, ei hän siitä välittänyt, arvissa ei nimittäin ollut mitään uutta hänelle. Kuka tahansa muu Arpikasvon kansan mies olisi eksynyt ja hukkunut metsään, sillä sen turmioon johtavat tiet olivat monet, mutta syntymästään asti Arpikasvo ei ollut seurannut mitään muita polkuja kuin omiaan, ja niinpä häntä ei niin vain johdettukaan väärille jäljille.

Viimein Arpikasvo saapui metsän sisimpään ja ymmärsi, että täällä hänen kuuluisi tavata Valkoinen nainen. Tämän hän tiesi siitä, että täällä pulppusi salaisuuksien lähde, joka hänelle oli unessa näytetty. Valkoinen nainen ei kuitenkaan ilmestynyt, ja niinpä Arpikasvo oli ymmällään. Mitä hänen nyt kuuluisi tehdä? Kolme päivää hän paastosi, mietiskeli ja poltti pyhiä yrttejä piipussaan. Koko tuon ajan Arpikasvon ainoana virkistyksenä toimi salaisuuksien lähteestä juotu makea vesi. Kirkas aarre porotti taivaalta, mutta se ei Arpikasvoon koskenut, sillä puiden lehdet kasvoivat tiheässä. Sade lankesi kylmänä ja piiskaavana, mutta Arpikasvo ei siitä hetkahtanut, sillä puiden oksat suojelivat häntä pahimmalta. Tuuli ulvoi ja valitti, mutta sitä Arpikasvo ei edes huomannut, sillä puiden rungot torjuivat sen pahimman raivon.

Kolme päivää Arpikasvo etsi näkyä ja niiden päätyttyä Valkoinen nainen viimein ilmestyi hänelle.


Valkoinen nainen oli yhtä kaunis kuin oli kauheakin, aivan kuten Arpikasvon uni oli hänelle luvannut. Niinpä Arpikasvo lankesi hänen eteensä kasvoilleen ja rukoili:

"Valkoinen nainen, säästä minut, sillä minä jumaloin sinua yli kaiken. Haluan tuntea kaikki salaisuutesi, haluan ymmärtää kaikki mysteerisi, haluan oppia kaiken viisautesi."

Valkoinen nainen nauroi ja hänen naurunsa sai Arpikasvon värisemään kauhusta ja himosta.

"Typerä mies", puhui Valkoinen nainen. "Jo se, että kuvittelet voivasi tuntea kaikki salaisuuteni, saatikka kykeneväsi ikinä ymmärtämään kaikki mysteerini on sietämätöntä julkeutta. Minun pitäisi repiä silmät päästäsi hampaillani, minun kuuluisi puhkoa tärykalvosi äänelläni, minun tulisi nylkeä nahkasi kynsilläni ja jättää lihasi matojen järsittäväksi."

Sitten hän loi katseensa edessään vapisevaan mieheen ja jatkoi uuden nälkäiseksi muuttuneen hymyn karehtiessa huulillaan:

"Kuitenkin sinä olet kansastasi ainut, joka on koskaan löytänyt minut. Kuitenkin yksin sinä olet unelmoinut ja haaveillut minusta." Hetken aikaa hän tuijotti Arpikasvoa ennen kuin jatkoi:

"Ja ennen kaikkea, huomaan arpesi silmälle miellyttäviksi. Olkoon siis niin, että punnitsen arvosi. Jos havaitsen sinut kevyeksi niin tulen tekemään sinulle kaiken, millä olen sinua uhannut, mutta jos huomaan sinut painavaksi, niin aion opettaa sinulle salaisuuteni ja enemmänkin."

"Olkoon siis niin", Arpikasvo vastasi, silmät päättäväisyyttä hehkuen.

Valkoinen nainen hymyili hymyään, joka oli samaan aikaan sekä viettelevä, että julma ja virkkoi:

"Olen nainen, ja niin kuin jokainen nainen olen itsekäs ja kateellinen kauneudestani. Valtakunnassani elää kolme olentoa, jotka tunnetaan ilmojen sulottarina. Heidän notkeutensa ja kauneutensa loukkaa minua ja niinpä haluan, että surmaat heidät paljain käsin osoittaaksesi minulle urheutesi ja tuot heidän päänsä minulle."

Tuskin oli Valkoinen nainen lopettanut puheensa, kun Arpikasvo jo lähti matkaan ratsain etsimään noita ilmojen sulottaria, silmissään Valkoisen naisen kuva.


Etsintänsä päätteeksi Arpikasvo löysi nämä siivekkäät olennot suurelta metsäaukiolta. Hän otti kasvoilleen sotanaamionsa ja hyökkäsi pelotta niitä vastaan, vaikka ilmojen sulottaret kävivät hänen kimppuunsa oikeana parvena.

Pitkään taistelu raivosi, ja se oli tuskallinen, sillä ilmojen sulottaret repivät Arpikasvoa terävillä nokillaan, ne raapivat häntä kynsillään ja pieksivät häntä siivilään. Pian sulottaret joutuivat kuitenkin tunnustamaan, etteivät heidän kyntensä tai nokkansa kyenneet Arpikasvoa surmaamaan, ja niinpä he koettivat taivuttaa hänet tahtoonsa muilla keinoilla.

"Älä surmaa minua!" lauloi ensimmäinen sulotar. "Annan sinulle korean sulkapeitteen, joka peittää arpesi ja tekee sinusta kauniin."

"Mitä minä sulkapeitteellä, Valkoinen nainenhan pitää arvista", Arpikasvo vastasi, tarttui sulotarta tämän pitkästä kaulasta ja väänsi tältä niskat nurin.

"Älä surmaa minua!" rukoili toinen sulotar. "Annan sinulle siipeni, joilla voit lentää ja nähdä taivaalta koko avaran maailman."

"Tasanko on laaja ja aukea, kylliksi minä olen sitä jo nähnyt. Valkoinen nainen näyttää minulle maailmoja, joista sinä et ole koskaan uneksinutkaan", Arpikasvo vastasi, tarttui toista sulotarta kurkusta ja katkaisi tämän kaulan.

"Älä surmaa minua!" aneli kolmas ilmojen sulottarista, joka oli heistä kaikista kaunein. "Minä opetan sinulle salaisuuteni ja mysteerini."

Hetken aikaa Arpikasvo epäröi, tovin verran hänen päättäväisyytensä horjui. Sitten hän tarttui kolmanteen ilmojen sulottareen ja mursi tämänkin kaulan.

"Valkoinen nainen opettaa minulle suurempia salaisuuksia ja syvempiä mysteerejä kuin sinä koskaan", hän mutisi, muttei enää ollut aivan varma sanoistaan.

Kun kaikki ilmojen sulottaret nyt makasivat kuolleena Arpikasvon jalkojen juuressa, veti hän päättäväisesti vyöltään esiin luotetun veitsensä ja leikkasi jokaisen sulottaren pään irti voittonsa merkiksi. Yhden kyyneleen vuodatti tuolloin Arpikasvo, yhden ainoan kyyneleen murskatun kauneuden ja hävitetyn sulokkuuden muistoksi. Sitten hän palasi lahjoineen Valkoisen naisen luokse.

Valkoinen nainen odotti Arpikasvoa metsänsä keskellä, ja arpikasvo huomasi, että puut kasvoivat nyt niin tiheässä, ettei hänen uskollinen biisoninsa kyennyt jatkamaan matkaa.

"Jätä toki biisonisi, sillä et tarvitse sitä enää", hän kuuli valkoisen naisen äänen kertovan. "Muuten nämä suojakseni istuttamani puut kuvittelevat sinun olevan ryöstöretkellä, eivätkä salli sinun edetä."

Vastentahtoisesti Arpikasvo kiipesi biisoninsa selästä ja alkoi raivata tietään eteenpäin. Arpikasvo tiesi jo olevansa lähellä metsän sisintä, kun puista roikkuvat köynnökset kävivät häneen kiinni ja pysäyttivät hänen matkantekonsa. Turhaan yritti Arpikasvo kamppailla niitä vastaan.

"Jätä toki aseesi siihen, sillä et tarvitse niitä enää", kuuli Arpikasvo valkoisen naisen jälleen puhuvan. "Muuten nämä turvakseni kasvattamani köynnökset luulevat sinun vaanivan henkeäni eivätkä anna sinun kulkea ohitseen."

Haluttomasti Arpikasvo laski aseensa maahan päästäkseen etenemään ja viimeinkin hän saavutti metsän sisimmän, jossa Valkoinen nainen häntä odotti.


Nähdessään kilpailijattariensa veriset päät Valkoinen nainen riemastui:

"Olet läpäissyt testini", hän lausui ja ojensi kätensä kohti Arpikasvoa. "Tulet siis tuntemaan kaikki salaisuuteni, ymmärtämään kaikki mysteerini, oppimaan kaiken viisauteni ja viettämään loppuelämäsi puolisonani."

Jos Arpikasvolla olisi ollut aseet, hän olisi halutessaan voinut taistella. Jos hänellä olisi ollut biisoninsa hän olisi tahtoessaan voinut ratsastaa turvaan. Hän oli kuitenkin vailla molempia, eikä tarina näin kerro, mikä hänen päätöksensä olisi ollut. Hetkeä myöhemmin Valkoisen naisen käsivarsi kuitenkin kietoutui hänen niskansa taakse ja veti hänet luokseen.

Kirjoittaja: Tuomas Kortelainen, alias Assath


Muutettu 01.01.1970
(Webmaster)

Uutiset 

Yhdistys 
Jäsenyys 
Tiedotus 
Säännöt 
Hallitus 

Toiminta 
Tapahtumat 
Foorumi 

Materiaali 
HeroQuest 
The Zin Letters 
Julkaisut 
Kuukauden tarina 
Käännöksiä 
Linkkejä 

Yhteystiedot 
Statistiikka 

[ tulostettava
[ English