Kalikos \ KUUKAUDEN TARINA \ TOUKOKUU 2004
Kalikos
Mies joka käveli nummea
Tarina Akemin kuningaskunnan ajoilta, Sarastuksen ajan lopusta

Mies käveli aamuista nummea, kun sumu vielä laski ensimmäisten auringonsäteiden tieltä. Tuo ärsyttävä nauru ja ilomieliset kasvot olivat piirtyneet hänen muistiinsa elävästi. Pitkään hän oli kuulut tarinoita tästä ärsyttävästä nousukkaasta, jonka läsnäolo oli saanut hänet hermostumaan ensi kertaa aikoihin. Mies tunsi olevansa yksin ympärillään lentelevien korppien keskellä, mutta kuitenkin häntä seurasi tuhansia ja taas tuhansia sotureita vielä hurmeisina ja hengästyneinä aamuöisestä teurastuksesta.

Vuosikausia mies oli sotinut, ja yksikään kuolevainen tai kuolematon ei ollut hänen miekkansa edessä elänyt viimeisiä hengenvetoja pidempään. Edessä oli pakenevia kansoja, kuin lammaslauma, joka on kuullut suden väijyvän laitumen ympärillä, ne juoksivat hänen mahtinsa tieltä. Takanaan miehellä oli vain poltettuja kyliä, surmattuja kansoja ja kuninkaita sekä kasvava korppien parvi. Uusia miehiä liittyi hänen kaiken tuhoavaan aaltoonsa, jonka etenemiselle ei näkynyt pysäyttäjää ja jonka liike oli ollut jo vuosia kuin jokin luonnonvoima.

Hän oli kuullut, että iloinen mies asui armeijoineen kauempana etelässä. Kuin ruumis vetää korppeja puoleensa, oli hänen kulkunsa suuntautunut kohti nauravan miehen mahtavaa kuningaskuntaa. Siellä suunnattomat rikkaudet vain odottivat ryöstäjäänsä. Enää muutamia voittoja vähäisemmistä herttuoista, jotka vielä röyhkeästi ja typerästi asettuivat vastustamaan jotain, mitä ei voi pysäyttää, ja hän kohtaisi todellisen vihollisensa. Tuosta erikoislaatuisesta ritarista oli tullut hänelle pakkomielle, joka kalvoi häntä kuin syöpä.

Vihdoin, taas satojen surmattujen sotureiden, satojen kuolinhuutojen jälkeen hän perusti leirinsä vuolaan virran varrelle, joka niin monesti oli värjäytynyt hurmeeseen hänen kättensä työstä. Huomenna, aamun koittaessa hän vihdoin kohtaisi tuon röyhkeän ja typerän naureskelijan mies miestä vastaan taistelukentällä, jossa ei naurulle olisi enää sijaa. Pitäessään vielä neuvoa myöhään kenraaliensa kanssa hän eli jo aamua; sitä jännityksen tuntua ruumiin jokaisessa sopessa, kun tietää joko kuolevansa tai onnistuvansa. Satojen irti hakattujen päiden jälkeen hän ei enää taisteluissaan tuntenut sitä samaa jännitystä kuin talonpoika kohdatessaan kotinsa kimppuun ryntäävät ryöstelijät. Niin kauan hän oli haistanut kuolemaa lähellään, että oli vastoin luontoa turtunut sen löyhkään. Mutta nyt, viimein hän tiesi kohtaavansa vertaisensa, saavansa ylivertaiselle taidolleen vastusta.

Aamu koitti, ja mies puki rautaista levyhaarniskaa aseenkantajiensa avustuksella. Hänen hevostaan varustettiin taisteluun, ja mies otti aseensa ja vyötti ne kupeelleen. Hän nousi hevosensa selkään ja messusi joukkoihinsa säälimätöntä vihaa ja taistelutahtoa. Armeijat kohtaisivat kentällä, jonne niitä nyt koottiin. Mies katseli harjanteelta, kun armeijat valmistuivat kohtaamaan toisensa; oli erilaisia sotureita: pelosta jäykkiä keltanokkia ja useita vuosia sotineita konkareita. Kaikkia yhdisti se mielenkiintoinen seikka, että he kuolisivat hänen komennostaan, kun helvetti päästettäisiin irti.

Ja niin kävi, että lopulta tuomion pasuunat lauloivat yksitoikkoista säveltään ja armeijat kohtasivat. Raajoja ja päitä lensi läpi ilman, kuolinhuudot ja tuskanparkaisut täyttivät korvat huumaavalla kakofoniallaan, ja hurme peitti taistelijoiden jalat. Irrotettuaan joitakin vihollisten päitä miekallaan hän kuuli Nauravan soturin edessään. Sellaista iloa ja nautintoa hän ei ollut kuullut kenenkään kokevan taistelussa, ja se järkytti miestä. Ritarit kohtasivat, magia leiskui, ja rauta räsähti vasten rautaa, kun he mittelivät voimiaan ylhäisessä yksinäisyydessä kaiken taistelun keskellä. Mies haavoitti Nauravaa ritaria vakavasti käteen, mutta niin paljon näytti mies nauttivan taistelusta, ettei haava tuntunut häntä haittaavan.

Yksinkertaista matematiikka, elämän perusasioita: sodassa ja rakkaudessa ei ole kuin yksi voittaja, ja tänään se ei ollut Varganthar, Voittamaton Ritari. Niin tapahtui, että Talor, Naurava soturi, kokosi armeijansa rippeet ja poistui taistelukentältä voittajana, jättäen jälkeensä Vargantharin päättömän ruumiin ja tuhotun armeijan. Aamu nousi, ja tällä kertaa virran veden värjäsi veri, jota ei siihen ollut aiemmin vuotanut. Aalto oli kohdannut kallion.

Kirjoittaja: Klaus Viljanen, alias Viljo


Muutettu 01.01.1970
(Webmaster)

Uutiset 

Yhdistys 
Jäsenyys 
Tiedotus 
Säännöt 
Hallitus 

Toiminta 
Tapahtumat 
Foorumi 

Materiaali 
HeroQuest 
The Zin Letters 
Julkaisut 
Kuukauden tarina 
Käännöksiä 
Linkkejä 

Yhteystiedot 
Statistiikka 

[ tulostettava
[ English