Kalikos \ KUUKAUDEN TARINA \ TAMMIKUU 2005
Kalikos
Khalb'hawa ja Haukka

Khalb'hawa oli koira. Hänellä oli paljon veljiä ja siskoja, mutta kaikista heistä hän oli kaikkein nopein. Hän oli myös varsin fiksu verrattuna sisaruksiinsa - ainakin omasta mielestään. Kun monet koirat alkoivat haukkua heti, kun haistoivat jonkun lähestyvän, Khalb'hawa kävi ensin varovasti katsomassa, mikä tai kuka oli tulossa. Kun hänen lyhytkarvaiset sisaruksensa hytisivät pesäluolan uumenissa talven tuulen ujeltaessa, hän itse juoksi innoissaan lumihiutaleiden perässä ulkona. Monesti hän härnäsi isompia veljiään leikkimään, mutta he kaikki uupuivat juoksemisesta juuri kun Khalb'hawa oli vasta lämpiämässä. Niinpä hän alkoi kilpasille tuulen kanssa. Tuuli oli hänelle kova vastus mutta kovin ailahtelevainen. Se saattoi uuvahtaa juuri kesken parhaan kisan eikä juuri liikkunut päiväkausiin paikaltaan. Toisinaan se taas saattoi juoksennella, uhitella ja ärjyä viikon yhtä kyytiä. Siitäkään ei siis ollut kovin hyväksi leikkikaveriksi.

Aikaa kului ja lopulta pesä kävi uusien pentujen myötä niin ahtaaksi, että Äitikoira patisteli vanhimpia jo lähtemään omille teilleen. Suurin osa Khalb'hawan sisaruksista suuntasi kuononsa etelään, lämpimämmille ja alavammille maille. Siellä ruokaa oli kuulemma riittämiin. Khalb'hawa, veljiään ja siskojaan fiksumpi kun oli, tiesi, että kyllä se ruoka hyvältäkin maalta loppuu, jos kaikki samaan paikkaan asettuvat asumaan. Sitä paitsi häntä eivät talven tuulet ja kylmyys pelottaneet, ja niinpä se käänsi kuononsa kohti pohjoista ja pinkaisi juoksuun.

Aluksi se juoksi pitkin pohjoisen tasankoja. Syödäkseen se löysi hiiriä, myyriä ja muita pikkueläimiä. Kesät se kilvoitteli lämpimien tuulien kanssa aroilla ja ajoi takaa sarvipäisiä hevosia. Talvisin pohjatuulet kävivät kuitenkin sillekin sietämättömiksi, eikä tasangoilta löytynyt juuri tuulensuojaa. Niinpä Khalb'hawa nousi lännessä kohoavien vuorten rinteille. Vuoren kivikkoiset rinteet eivät kuitenkaan olleet sen hoikille ja pitkille jaloille alkuunkaan sopivaa maastoa, eikä metsästämisestä tahtonut tulla mitään, kun se ei voinut käyttää nopeuttaan hyväksi. Lisäksi vuorten uumenissa asui paljon omituisia olioita, joiden hajusta Khalb'hawa ei pitänyt. Niinpä se laskeutui vuorten ja tasangon välissä olevalle kukkulaiselle alueelle, joka oli tarpeeksi tasainen juosta mutta josta löytyi hyviä suojaisia luolia ja tiheikköjä tuulensuojaksi. Sieltä löytyi myös paljon pikkueläimiä, kuten jäniksiä ja muita pikkujyrsijöitä ruuaksi. Sinne se jäi siis asumaan.

Se ei ollut kuitenkaan kukkuloiden ainoa asukki. Sen kanssa samaa riistaa saalisti Haukka. Lukuisat kerrat kävi niin, että Khalb'hawan vaivalla kolostaan esiin ajama jänis tai myyrä päätyi Haukan kynsiin ja suihin. Khalb'hawalla ei ollut paljoakaan mahdollisuutta puolustaa saaliitaan Haukalta, joka osasi lentää. Turhaan se yritti löytää Haukan pesää, jotta olisi voinut antaa sille kunnon opetuksen. Toisaalta silloin tällöin Khalb'hawan onnistui Haukkaa seuraamalla napata saalis sen nokan edestä. Heidän suhteensa hioutuikin enemmän kilvoittelevaksi kuin vihamieliseksi.

Kauan ne elivät näin rinnatusten, kunnes koitti Suuri talvi. Taivas pimeni ja kevään tullessa lumi ei sulanutkaan pois, eikä ilma lämmennyt. Pilvet peittivät taivaan läpi vuoden ja silloin tällöin, kun aurinko pilkahti pilvien välistä, se ei ollut juurikaan tähtiä kirkkaampi. Samoihin aikoihin alkoi pohjoisesta levitä saastainen löyhkä ja ulvonta.

Omituisia petoja vaelsi kukkuloiden halki kohti etelää. Niitä tuli koko ajan enemmän ja enemmän, ja lopulta osa niistä jäi Khalb'hawan reviirille asumaan. Hän yritti ajaa niitä pois, mutta osa niistä oli liian isoja ja voimakkaita. Mikä pahinta, nuo pedot alkoivat nälissään metsästää ruuaksi kaikkea elävää. Vaikkeivät ne olleetkaan kovin hyviä metsästäjiä, niin niitä oli niin paljon, että Khalb'hawan ruuaksi käyttämät eläimet alkoivat vähetä. Ajoittain ne yrittivät saada häntäkin kiinni, mutta niistä ei juuri ollut vastusta juoksukilpailussa.

Lopulta ruokaa oli niin vähän, että Khalb'hawan maha murisi kumeana tyhjyyttään, kun se ei ollut saanut ruokaa ainakaan viikkoon. Juuri silloin pieni, iljettävän näköinen hirviö laahusti pienillä epämuodostuneilla jaloillaan hänen pesäkolonsa ohi. Raivoissaan ja nälissään Khalb'hawa loikkasi sen kimppuun, puri sen kuoliaaksi ja iski hampaansa sen pehmeään lihaan. Ja HYI, PTHYI ja YÄK! Otuksen liha, jos sitä siksi voi edes kutsua, maistui aivan kammottavalta. Aivan kuin olisi upottanut hampaansa homehtuneeseen haapasieneen sen jälkeen, kun jokin vuorten omituinen olio oli ensin nielaissut ja sitten oksentanut sen ulos. Ei ollut siis niistäkään syötäväksi.

Niinä päivinä Khalb'hawa katseli monesti taivaalle, missä Haukka lenteli metsästämässä. Kauan Khalb'hawan piti taistella ylpeyttään vastaan, ennen kuin nälkä vei voiton ja se kutsui Haukan luokseen ja kysyi, miten ihmeessä se vain jatkoi metsästystä. Mutta ei Haukallakaan mennyt yhtään paremmin. Tällä viikolla sen oli onnistunut saada saaliiksi yksi myyrän jalka ja sitä ennen edellisellä viikolla vaivainen hiiri. Haukan ongelmana oli nimittäin se, että vaikka se tarkoilla silmillään näkikin kaikki pensaikoissa lymyävät pikkujyrsijät ja linnut, se ei pystynyt tiheän pusikon läpi niitä nappaamaan. Khalb'hawan ongelma taas oli nimenomaan saaliin löytäminen, kun noiden löyhkäävien hirviöiden jäljet peittivät kaiken muun alleen.

Khalb'hawa ja Haukka päättivätkin yhteistuumin haudata vanhat kaunat ja alkaa metsästää yhdessä. Työnjako oli hyvin selkeä. Haukka hoiti pääosan saaliin etsimisestä, ja löydettyään saaliin se jäi kaartelemaan korkealle saaliin päälle. Tämän jälkeen Khalb'hawan oli helppo ajaa hiiret ja jänikset pakoon puskista ja saada ne kiinni. Linnut se jätti suosiolla Haukan pyydystettäväksi. Sitten he jakoivat saaliin tasan - tai ainakin niin tasan kuin haukka ja koira nyt voivat saaliin tasan jakaa. Yhdessä he myös tappoivat pienempiä pohjoisesta valuvista hirviöistä, jotteivät ne saisi liian tukevaa jalansijaa heidän maistaan. He pitivät myös vuorotellen vartiota, jotteivät hirviöt pääsisi yllättämään heitä. Niin he sinnittelivät elossa yhä jatkuvan talven keskellä.

Aikaa kului ja lopulta ruokaa oli niin vähän, ettei sitä riittänyt näille pohjoisen hirviöille. Ne alkoivat tapella keskenään ja syömään toisiaan. Khalb'hawa ja Haukka taas löysivät yhdessä parhaitenkin piiloutuneet pyyt ja hiiret. Lisäksi Khalb'hawa kaivoi lumen alta jos jonkinlaisia marjoja ja sammalia. Eiväthän ne hyviä olleet mutta sentään jotakin mahan täytettä. Nälkäisinä ja väsyneinä nämä pohjoisen pedot olivat vieläpä helpompia tappaa tai ajaa pakosalle.

Näin nälkää ja hirviöitä vastaan taistellen he viettivät yhä jatkuvaa talvea, kunnes eräänä päivänä Haukan sukulaiset toivat viestin etelästä - pimeys oli väistymässä. Ja toden totta, aurinko kävi kirkkaammaksi, lumi alkoi sulaa, ja harvat jäljelle jääneet hirviöt käänsivät iljettävät kuononsa kohti pohjoista ja hävisivät.

Pikkuhiljaa elämä palasi kukkuloille, puut heräsivät eloon, ja pian hiiriä ja muita sellaisia vilisi mäillä ja laaksoissa enemmän kuin koskaan. Mutta Khalb'hawan ja Haukan tiet eivät eronneet, vaan he jatkoivat metsästystä yhdessä - ja niin he jatkavat vielä tänäkin päivänä.

Kirjoittaja: Matias Rasi


Muutettu 01.01.1970
(Webmaster)

Uutiset 

Yhdistys 
Jäsenyys 
Tiedotus 
Säännöt 
Hallitus 

Toiminta 
Tapahtumat 
Foorumi 

Materiaali 
HeroQuest 
The Zin Letters 
Julkaisut 
Kuukauden tarina 
Käännöksiä 
Linkkejä 

Yhteystiedot 
Statistiikka 

[ tulostettava
[ English