Kalikos \ KUUKAUDEN TARINA \ HEINÄKUU 2003
Kalikos
Kaukaisimman yöt

Kaukaisimman suorilla kaduilla on yleensä aina vilskettä. Yölläkin humalaisia juhlijoita kävelee pitkin leveitä katuja aamuun asti. Tätä ei kuitenkaan tapahdu kaupungin eteläisessä osassa, jossa asuu kaikki kaupungin köyhälistö. Se osa kaupunkia syntyi pikkuhiljaa, spontaanisti uuden kaupungin etelämuurin viereen. Vähän ajan jälkeen sekin osa ympäröitiin uudella muurilla, silloisen kuvernöörin käskystä. Kaukaisimman kaupunki syntyi keisarin mahtikäskyllä ja sen piti olla Lunarin imperiumin eteläinen rajakaupunki.

Tänä yönä oli kuitenkin erittäin vähän ihmisiä kaduilla, ja se sopikin tummalle hahmolle, joka juoksi kevyin askelin pitkin kaksikerroksisen talon kattoa. Hiiviskelijä oli keskikokoinen, lihaksikas nuori ihminen, jonka päällä olivat mustat vapaasti pukevat silkkivaatteet. Juoksijan saappaat oli tehty pehmeästä nahasta eivätkä päästäneet juuri ääntä hänen liikkuessa sulavin askelin pitkin tasaista kattoa. Juoksijan keltaiset silmät tarkkailivat koko ajan ympäristöä ja sitä mitä kaduilla tapahtuu. Ne heijastivat valoa näyttäen yössä aavemaisilta, sillä mies muistutti vain mustaa varjoa tähtitaivasta vasten katsottuna. Miehen kasvot olivat suoraviivaiset, tiukasti puristettujen huulten yläpuolella oli pitkä suora nenä. Hiekanväriset vaaleat hiukset oli leikattu lyhyiksi lunarien muodin mukaiseksi. Hänellä oli selkään sidottuna ristiin kaksi nahkaista asehuotraa, joista pilkistivät itämaisen torjuntatikarin eli sain ja lyhyen miekan kahvat. Huotrat oli sidottu ylösalasin hiipijän selkään, ja silti ne estivät metallilukkojen avulla aseita tippumasta. Hiipijän vyöllä oli useita pusseja, ja vartalon poikki roikkui tiukka vyyhti köyttä, johon oli sidottu kolmihaarainen koukku.

Nuori mies oli erittäin kaukana kotoaan. Hän oli kotoisin pohjoisesta, Joensuiston suuresta kaupungista, joka sijaitsi Lunarin imperiumin länsipuolella. Diaidis oli tunnettu varkaiden piireissä, häntä kutsuttiin siellä Diaidis Rotterburgilaiseksi. Kukaan ei tiennyt, oliko tuo hänen oikea nimensä, eikä ketään oikeastaan kiinnostanut se tieto. Hän maksoi kymmenyksensä säännöllisesti ja teki tilaukset parhaansa mukaan. Mitä muuta voisi toivoa hyvältä ammattivarkaalta? Kaupungissa hän sai nopeasti mainetta häikäilemättömänä ja uskaliaana opportunistina.

Nyt hän tarkkaili katolta varakkaan näköistä naapuritaloa. Talo on iso, valkoinen rakennus, joka on rakennettu neliön muotoon. Sen sisäpihalle pääsee vankkureiden mentävästä portista sisään. Rakennuksen omistaa varakas We'Keishinin aatelisperhe. Diaidis oli edellisenä päivänä katsellut, miten tuolle katolle pääsisi parhaiten ja mistä suunnasta tullen. Kaikkialle ei tässä kaupungissa päässyt kattoja pitkin, koska leveät kadut estivät parhaankin hyppääjän yritykset. Tämän talon lähelle kuitenkin pääsi varkaitten mielireittiä pitkin. Hyppyyn tarvittiin miehen koko ponnistusvoima. Diaidis otti muutaman juoksuaskeleen ja ponnisti ilmaan, avautuen ilmassa kokonaan. Kädet eteen ojennettuina, saadakseen paremman otteen talon kaiteesta, jos hyppy ei riitä. Se kuitenkin riitti mainiosti, ja hän laskeutui syvän tömähdyksen säestämänä tasaiselle tiilikatolle. Rotterburgilainen jäi hetkeksi kyykyssä istumaan katolle, kuuntelemaan, kuuliko, joku hänen laskeutumisensa. Hiljaisuuden rikkoivat, vain heinäsirkat, jossakin naksuttaen omia siipiään.

Varmistuttuaan omasta turvallisuudestaan Diaidis tuli varovasti kumarassa katonreunalle katsomaan, oliko ketään sisäpihalla. Siellä seisoi portin vieressä roteva, rengashaarniskaan pukeutunut hahmo. Vartijalla oli vyöllä leveä miekka ja tikari. Mies katseli eteensä sisäpihalle portin vieressä seisten. Hän varmaan kuuli hypyn tömähdyksen ja yritti kuunnella lisää ääniä.

- Kuinkahan kauan tuo jaksaa seistä paikoillaan? - Diaidis kirosi hiljaa mielessään ja vetäytyi reunalta.

Ei kestänyt minuuttiakaan kun hän kuuli haarniskan kilinän vartijan lähtiessä liikkeelle.

- Hyvä, tuo ei kuule edes juoksevaa peikkoa haarniskan kilistessä hänen päällään, virnisti Rotterburgilainen itsekseen.

Diaidis otti käsillään reunasta kiinni ja heilautti itsensä sen yli toisen kerroksen parvekkeen reunalle. Hän yritti tehdä kaiken mahdollisimman hiljaa, mutta onni ei tuntunut suosivan häntä. Heti laskeutuessaan puiselle parvekkeelle vastapäätä oleva ovi avautui, ja sieltä astui vartija ulos. Parrakkaan miehen silmät levisivät hämmästyksestä, kun hän näki edessään solakan hahmon reunan vieressä.

- M-mitä helvettiä!? - Vartijan sanavarasto tuntui ehtyneen silmänräpäyksessä. Hän jopa unohti huutaa hälytyksen.

Diaidis reagoi salamannopeasti vetämällä aseensa esiin ja valmistautuen tekemään vaientavan iskuun. Yllättäen vartijan pää heilahti sivulle terävän rusahduksen saattelemana, kun lingon luoti osui häntä ohimoon. Vartijan kaatuessa lattialle Diaidis kyyristyi kaiteiden taakse tarkastellen talon kattoa, mistä luoti olisi voinut tulla. Vasemman puolen taloa, katolta hänelle virnisteli kutrien ympäröimä pää.

- Thapsus! Mitä ihmettä hän täällä tekee? - Rotterdamilaisen miettiessä mitä hänen kaverinsa puolituinen teki tällä katolla Thapsus juoksi nopeasti ja vähintäänkin yhtä kevyesti Diaidiksen kohdalle. Alhaalla oleva vartija katseli ulos portista kadulle ja vaikutti olevan ajatuksiinsa uppoutunut. Toisaalta puolituisen askellus oli luonnottoman hiljaista ja Diaidis ajatteli, että voisi myös itse hankkia vastaavan parin saappaita.

Puolituinen oli pieni tanakka kaveri, ehkä vain 60 cm pitkä. Hänellä oli ruskeat kiharahiukset ja ruskeat silmät. Päällään hän piti peurannahasta parkittuja vaatteita ja hänelläkin oli köysivyyhti olalla.

- Iltaa! - Thapsuksen ääni kuulosti oudolta sen kokoon nähden, se oli aikuisen miehen ääni ja matala sellainen. Hän heilautti itsensä Rotterburgilaisen viereen ja laskeutui alas, kuin koiperhonen turkiksen päälle.

- Noh, mitä töllistelet? Mennäänkö sisään vai ihaillaanko lisää maisemia? - Puolituinen iski silmää ja astui sisään avoimesta puisesta ovesta.

Diaidis astui pehmeästi sisään äänettömän ystävänsä perässä. Edessä oli lyhyt käytävä, jonka seinillä roikkui kaksi vanhaa tuimailmeistä miestä esittävää taulua. Rotterdamilainen arvioi niiden hintaa kävellessään ohi muttei todennut niiden olevan vaivan arvoisia. Hänen tämänkertainen kohteensa oli sijoitettu toiseen kerrokseen, vankkaan puiseen holviin. Se oli suuri safiiri, ehkä jopa yli sata karaattia. Tällaisia esineitä ei yleensä varasteta, koska ne on vaikeata saada liikkeelle ja helppoja jäljittää, mutta Diaidis tiesi ostajan. Hänet oli oikeastaan palkattu juuri tätä varten, ja hänelle luvattu 50 kultakolikon palkkio.

Vain pieni natina paljasti parin heidän noustessaan rappusia toiseen kerrokseen. Diaidis kirosi sitä mielessään ja ajatteli kateutta tuntien Thapsuksen maagisia saappaita. Mitä kaikkea hän voisi toteuttaa omistaessaan vastaavat, ehkä jopa nuo saappaat? Nopeasti päätään ravistaen hän karisti ajatuksensa pois, antamatta niiden häiritä nykyistä ongelmaa. Thapsus yritti tiirikoida lukkoa, muttei se antanut periksi.

- Annas kun minä, kuiskasi Diaidis ja kaivoi omat pronssiset tiirikkansa. Hetken aikaa tonkien lukkoa hän mietti: Ehkei kuitenkaan kannattanut pettää kaveria, ei näin pienen asian vuoksi. Sitten myöhemmin, kun heidän polut ovat poikkeamassa erilleen, ehkä silloin.

- Noin, katsos ei se vaikeata ole. - Vaalea hymy näytti oudolta hämärässä käytävässä.

- Helppohan sinun on sanoa, kun näet pimeässä, noilla saamarin silmilläsi, väisti Thapsus irvistäen Rotterdamilaiselle.

- Niin, kaikkea ei voi saada, eihän siinä olisi mitään iloa, kuiskien Diaidis avasi raskaan puuoven varovasti raolleen. Mitään ei kuulunut, kaikki tuntui sujuvan rauhallisesti.

Äkkiä hiljaisuuden leikkasi terävä vartijan pillin ääni, sitä kesti vain parin sekunnin ajan, mutta riitti herättämään puoli korttelia. Kummatkin varkaat jähmettyivät kauhusta paikoilleen. Kumpikaan ei ollut järin rohkeaa lajia, ja kummankin mielilausahduksia on ollut "Juokse, tai kuole!". He vilkaisivat nopeasti toisiaan ja räjähtivät toimintaan.

Thapsus lähti juoksemaan kohti käytävän päässä olevaa ikkunaa. Diaidis juoksi vasta avatusta ovesta sisään huoneeseen. Hänen perusvaistonsa hävisi, vain hänelle ominaiselle turhamaisuudelle. Toisin kuin Thapsuksen tapauksessa ahneudesta ei ollut kyse missään vaiheessa, hän juoksi huoneeseen maineensa takia. Rotterdamilainen halusi kasvattaa mainettaan varkaiden maailmassa, saada lisää valtaa sen kautta. Huoneessa oleva safiiri antaisi hänelle taitavan ammattivarkaan maineen. Kummallakaan ei edes käynyt mielessä pysyä yhdessä ja voittaa mahdolliset ongelmat yhteistuumin. Kumpikin ajatteli, vain omaa parastaan ja se sopi kummallekin.

Heti Diaidiksen astuttua kaksi askelta huoneessa olevalle matolle, häneen iski kipuaalto, ja ilmassa alkoi kuulua metallista kolinaa. Rotterdamilaisen oikeaan käteen ja vasempaan jalkaan ilmestyivät kaksi syvää viiltohaavaa, ja hän ulvahti kivusta hetkeksi pökertyneenä.

- Senkin koiran penikka! Vuohilaisen äpärä! Tämän sinä maksat vielä, Kailemo! - Sadatuksia ladellen hän hyppäsi ulos huoneesta ja suoraan rappusia nousseen vartijan nenän eteen.

- Vai ei muka ole maagisia puolustuksia, senkin saasta! - Hän oli raivoissaan Kailemolle, joko mies alkoi pehmetä tai kyseessä oli jotain erikoisempaa taustalla. Sillä hetkellä ei hänellä ollut aikaa valitella huonoa onneaan, ja hän väisti vartijan leveän miekan piston sivuaskeleella.

Vartija tuntui osaavan hommansa ja jatkoi painostamistaan Rotterdamilaisen perääntyessään yhä kauemmas hänestä väistellen ja vetäen aseensa esiin samaan aikaan. Pimeys oli varkaan puolella, koska hän näki täydellisesti vastustajansa toisen tehdessä hiukan epävarmoja pistoja ja lyöntejä. Diaidis odotti hetkeään, ja heti vastustajansa lyödessä seuraavan sivuttaislyönnin hän nappasi vartijan aseen sainsa miekanrikkojan väliin. Koko vartaloaan jännittäen hän nykäisi vasemmassa kädessä olevaa saitaan kohti itseään ja siinä olevaa vartijan miekkaa. Vastustaja ei päästänyt asettaan otteestaan, kuten toinen kokeneempi olisi tehnyt tässä vaiheessa ja antoi viedä kätensä iskulle alttiiksi. Rotterdamilainen sivalsi oikeassa kädessään olevalla lyhyellä miekallaan vartijan sormet poikki. Talon puolustajan leveä miekka putosi kalahtaen lattialle, ja sen kuuli vain vaivoin naapurihuoneesta kuuluvan hälytysmelun keskeltä. Vilkaisten miehen kauhistuneita kasvoja Diaidis kääntyi ja lähti Thapsuksen perään kohti käytävän ikkunaa. Samalla kääntyen hän törmäsi johonkin pehmeään ja työnsi miekkansa eteen miettimättä hetkeäkään. Sen jälkeen hän jähmettyi katsoen naisen vihreitä, hämmästyksestä suuria silmiä. Nuoren tytön katse siirtyi kauhistuen alaspäin, miehen kättä pitkin, ja kohti sen pitelemää miekkaa, joka puolestaan oli lävistänyt hänet.

- Eihän tässä näin pitänyt käydä! - Diaidis nykäisi miekkansa irti ja katseli hölmistyneenä naisen lyyhistyvää ruumista. Vaisto otti kuitenkin voiton, ja hän astui kaatuneen naisen yli kohti ikkunaa, sen lupaamaa pakoreittiä kohti. Jokin kuitenkin heräsi nuoren, kylmän varkaan sielussa hänen heilauttaessaan jalkaansa avoimen ikkunan reunan yli yön pimeyteen. Hän pysähtyi hetkeksi ja kääntyi katsomaan taakse, käytävään, jossa makasi noin kuusitoistavuotiaan tytön ruumis valkoisessa pyjamassa keskellä kasvavaa verilätäkköä. Varkaan päässä pyöri ajatusten sekamelska hänen katsoessa Kaukaisimman yöhön ja sen tarjoamaan hämärän turvaan. Hän näki jo alhaalla juoksevan puolituisen, joka näköjään hyppäsi onnistuneesti tästä samasta ikkunasta alas.

- Tämän maksat korkoineen Kailemo! - Mutisten ja kiristellen hampaitaan Rotterdamilainen astui takaisin käytävään ja kahdella pitkällä askeleella astui naisen viereen. Tyttö ei ollut järin kaunis pyöreine poskineen ja leveine nenineen. Hän vaikutti pieneltä ja haavoittuvaiselta siinä maaten puisella lattialla. Diaidis keskittyi loitsuunsa kumartuen tytön yli ja koskettaen kevyesti hänen olkapäätä. Hän tunsi miten tuttu energia-aalto hyökyi ylitse ja parantava taikuus alkoi toimia. Varas joutui heittämään loitsunsa useita kertoja, koska haava oli syvä ja vakava. Rotterdamilainen virnisti tyytyväisenä nähdessään haavan umpeutuneen ja oli jo aikeissa nousta, kun hänen takaraivossa räjähti.

- Kuka..!? - Tuupertuen naisen päälle Diaidis ehti ajatella, ettei hän ehtinyt tutkia edes omia haavojaan. Sen jälkeen maailma pimeni ja varas putosi kaivattuun pimeyteensä.

Kirjoittaja: Aleksandr Poutanen, alias Diaidis


Muutettu 01.01.1970
(Matti Järvinen)

Uutiset 

Yhdistys 
Jäsenyys 
Tiedotus 
Säännöt 
Hallitus 

Toiminta 
Tapahtumat 
Foorumi 

Materiaali 
HeroQuest 
The Zin Letters 
Julkaisut 
Kuukauden tarina 
Käännöksiä 
Linkkejä 

Yhteystiedot 
Statistiikka 

[ tulostettava
[ English