Kalikos \ KUUKAUDEN TARINA \ ELOKUU 2005
Kalikos
Kaksi pikku varasta

"Ulerian papittarien nimeen! Älä nyt metelöi!" ääni sihahti.

"Ei ollut suunniteltua", toinen ääni vastasi myrtyneesti kuiskaten.

"Niin varmaan. Löytyykö mitään?"

"Ruostetta. Ja jotain haarniskaan viittaavaa sen alta. Entä siellä?"

"Pelkkää roskaa..." ensimmäinen ääni vastasi. "Kai muistat, että oli sinun helvetin hyvä ajatuksesi murtautua tänne. 'Näin ison kartanon asevarastossa on oltava jotain arvokasta.'"

"No pakkohan on. Isoissa kartanoissa asuvat rikkaat ihmiset, ja rikkailla ihmisillä on varaa ryöstettäviin tavaroihin."

"Ja palkattuihin vartijoihin, joilla on mukanaan ne ryöstettäviksi kelpaavat tavarat."

"Kuka hitossa se oli?"

"Minä vain. Rikkaan ihmisen palkkaama vartija, jolla on mukanaan todellakin ryöstettäväksi kelpaava miekka. Harmi vain, että teille voi tuottaa vaikeuksia ottaa se pois minulta."

Kaksi nuorukaista kääntyi hitaasti kohti kiiltävään haarniskaan sonnustautunutta vartijaa, jolla todella oli kädessään hieno ase. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ihailla bastardimiekkaa, kun sen terä osoitti omaa sydäntä kohti.

"Noniin, pojat. Nostakaas kätenne, jotta voin nähdä ne, ja astelkaa hieman lähemmäs, jotta voin nähdä teidät."

Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä, joten he tottelivat. Seinille kiinnitettyjen soihtujen valopiiriin astui kaksi nuorta poikaa, joista kummankaan ei tarvinnut vielä käyttää partaveistä kuukautta useammin. Molemmat olivat pitkiä ja hoikkia, ja heissä oli vielä kasvupyrähdyksen aiheuttamaa kömpelyyttä. Heidän palvelijanpukunsa oli todennäköisesti varastettu pyykkituvasta, mutta ne sopivat kummallekin, kuuluihan ladyn oikeisiinkin palvelijoihin 16-kesäisiä nuorukaisia.

"Minun on kait turha kysyä, mitä te täällä teette."

"'Ohikulkumatkalla' ei taida mennä läpi, eikö?" toinen poika kysyi virnistäen vaalean hiuspehkonsa alta. Vartija nauroi pitäen silti katseensa varkaissa.

"Ei taida. Mutta hyvä yritys. Mitäs minun pitäisi teille tehdä?"

"'Päästäisit meidät varoituksella' ei taida sekään onnistua?" toinen murtautuja kysyi teeskennellyn tyynesti. Hänen toinen kätensä nytkähti kuin hän olisi aikonut sipaista karanneen punaisen hiussortuvan takaisin paikoilleen.

"Eipä niin. Lähdetääs, pojat! Luulen, että talon rikas omistaja haluaisi nähdä teidät."

Soturi kuljetti nuorukaisia edellään pitkin talon käytäviä. Miehenalut kulkivat jalkojaan raahaten ja selät lysyssä. Olivat masentuneita epäonnistuneesta murtoyrityksestään.

"Tämä on sitten täysin sinun syysi!" punapäinen tiuskaisi äkkiä toverilleen. "Tämä oli sinun ideasi! Minä en olisi koskaan lähtenyt murtautumaan tällaiseen taloon. Tietysti täällä on vartijoita, jotka saavat meidät kiinni! Kyllä näin varakkailla tyypeillä on varaa hankkia niin hyviä miekkamiehiä, että sellainen saa kaksi meidän kaltaista pikkuvarasta kiinni!"

"Äh, pää kiinni! Itse lähdit mukaan! Jos kerran olit niin fiksu, niin olisit voinut vähän jakaa viisauttasi! Minä ainakaan en sysää vastuuta muille", vaalea vastasi katsellen toista pitkin nenänvarttaan. Tämä taas sai kasvoilleen melkein yhtä punaisen värin kuin hiuspehkonsa oli.

"Mitä?! Juurihan aloit syyttelemään minua!" poika kiljaisi ja tarrasi kaverinsa hihasta kiinni. Molemmat olivat kuin naulittuna lattiaan tuijottaessaan toisiaan sellaisella vihalla, jota soturikaan ei ollut usein nähnyt.

"Noniin pojat, rauhoitutaan sitten ja jatketaan matkaa."

"Kaikki oli rauhallista, kunnes tapasin tuon idiootin!" punapää huusi. Nyt vaaleidenkin hiusten alta näkyivät punaiset kasvot.

"Ketä sinä kutsut idiootiksi?! Saappanikin ovat älykkäämpiä kuin sinä!"

"Aaarrgghh!" Toinen karjaisi ja kävi murtotoverinsa kimppuun nyrkit aseinaan. Vaalea poika väisti ensimmäisen vihavoimaisen iskun täpärästi, mutta toinen osui häntä ilkeästi vatsaan. Nuorukaisen keuhkot tyhjentyivät ilmasta, ja hän tippui kyykkyyn. Punahiuksinen yritti silti käydä uudestaan toisen kimppuun mutta kaatuikin yhtäkkiä maahan, kun kyykistyneen pojan hyvin tähdätty potku osui häntä polvitaipeeseen horjuttaen hänet tasapainosta.

"Nyt riittää!" soturi huusi ja tarrasi punahiuksiseen poikaan repien tämän pystyyn. Toinen makasi hänen takanaan lattialla pidellen voivotellen jalkaansa.

"Tämä ei ole aika teidän kukkotappelullenne!" soturi ärjyi pitelemälleen nuorukaiselle. Pojan kasvoille ilmestyi yhtäkkiä leveä virne. Soturi haukkoi henkeään, kun äkillinen kipu iski hänen kylkeensä. Sitten hän kaatui lattialle tajuttomana.

Punapäinen nuorukainen tutki huolestuneena tikarinpistoa miehen kyljessä samalla, kun hänen toverinsa pyyhki tikaria puhtaaksi. Koskaan ei pitäisi kääntää vangille selkäänsä, siitä mies saisi syyttää vain itseään. Silti, haava näytti aika pahalta.

"Luuletko, että hän selviää?"

"Tottakai. Tällaisessa talossa on pakko olla parannustaitoisia tyyppejä. Siksihän me tänne tultiinkin."

"Jep", toinen vastasi nousten ylös ja pudistellen vaatteitaan. "No, on tämä todellakin varastamisen arvoinen miekka."

Molemmat nauroivat ja pakenivat ulos palvelijoiden ovesta, jonka he olivat panneet merkille jo aiemmin tutkiessaan taloa palvelijoiksi pukeutuneina.


"Että iskivät sinua omalla tikarillasi? Aika huolimatonta, Charlie", vartiomiesten päällikkö sanoi naureskellen. Hän nojaili rennosti vartiotuvan ainoan pöydän reunaan.

"En voinut mitään! Ne nilkit olivat pirun hyviä näyttelijöitä. Luulin oikeasti, että ne tappaisivat toisensa", Charlie voivotteli päätään pudistellen ja kaatoi suuhunsa ison kulauksen tummaa olutta. Toisella kädellään hän piteli kyljessään yhä jomottavaa haavaa, joka oli nyt sidottu.

"Seuraavalla kerralla pidä molempia vankeja koko ajan silmällä ja anna niiden tappaa toisensa. Vaan toivottavasti toista kertaa ei tule."

"Eivät ne tänne ainakaan uskalla toista kertaa hyökätä. Eivät he niin röyhkeitä voi olla!"

"Enpä tiedä, Charlie..."

"Kapteeni Berolin!" uusi vartija teki kunniaa astuessaan vartiotupaan. Berolin huiskaisi tälle kädellään, jolloin mies rentoutui ja lähti laskemaan itselleenkin olutta.

"Lordi haluaa nähdä sinut välittömästi, kapteeni. Ei tuntunut kovin ystävälliseltä."

"Koskee varmaan tätä murtoa... Täytyy kait sitten mennä, maksaahan lordi sentään palkkani. Älä huoli Charlie, ei tästä sinulle pitäisi ongelmia tulla", kapteeni sanoi taputtaen toveriaan olalle ja poistuen pitkin, rennoin harppauksin vartiotuvasta mustat hiuksensa liehuen perässään.

"Jaa-a, saas nähdä kuinka kauan lordi hänen palkkaansa maksaa..." vartija sanoi hiljaa siemaillen oluttaan. Charlie katsahti häneen hämmentyneenä.

"Ei lordi kapteenia erottaisi! Hän on paras vartiomies, joka kaupungissa on!"

"Jaa-a. Lordi oli aikas vihaisella päällä. Hänen vaimonsa korut olivat kadonneet..."


Kaksi virnuilevaa nuorukaista istui majatalon pöydässä oluet edessään.

"Tämä oli loistava keikka!" sanoi toinen. Hänen poskensa olivat jo alkaneet punoittaa oluen vaikutuksesta. "Harmi, ettei moista neroutta voi toistaa."

"Täytyy vain keksiä jotain vielä nerokkaampaa. Usko pois, Altti, meistä tulee vielä Manirian kuuluisimmat varkaat", toinen vastasi hiljentäen ääntään, ettei viereisissä pöydissä kuultu heidän puhettaan.

"Voi hyvinkin olla kuomaseni! Kunhan ei liian kuuluisia, jos tiedät, mitä tarkoitan."

"Me emme sanoneet missään kohtaa nimiämme sille vartijalle, emmehän?"

"Ei. Harmi sinänsä, emme päässet käyttämään valenimiämme. Ja minä kun pohdin omaani niin kauan..."

"Minä voin kutsua sinua Lucasiksi tästälähin, jos välttämättä tahdot", toinen vastasi virnistäen ilkikurisesti. Ilkikurisuus kuvasi häntä muutenkin täydellisesti. Luovuttuaan palvelijanpuvustaan hän oli taas sonnustaunut omiin ryppyisiin vaatteisiinsa, ja hänen vaaleat hiuksensa olivat pörröllään saaden hänet vaikuttamaan hieman nuoremmalta kuin hän oikeasti oli. Lykeon Rhundan oli elänyt jo 17 vuotta, vuoden enemmän kuin punahiuksinen ystävänsä Alitràs Dracoy. Alitràsin vihertävänsävyiset vaatteet olivat huomattavasti paremmin hoidetut kuin Lykeonin, ja hänen huolella kammatut hiuksensa oli sidottu niskaan nahkahihnalla.

"Älä viitsi, eihän se sitten olisi valenimi, jos kutsuisit minua siksi koko ajan", Alitràs tuhahti. "Mutta entä jos se mies muistaa meidän kasvomme? Minun tapaamiseni on aina ikimuistoista ja väläytin hänelle vielä hymynikin", hän jatkoi esitellen hymyään ohimenevälle tarjoilijalle. Nuori tyttö punastui ja kipitti nopeasti keittiöön.

"Joskus sinä vielä joudut vaikeuksiin naisten kanssa, sano minun sanoneen. Sitä paitsi, se vartija oli mies."

"Totta", Alitràs vastasi hämmentymättä lainkaan. "Ehkä hän ei pannut hymyäni merkille. Voisin itse asiassa jopa toivoa sitä."

"Voisi kuitenkin olla hyvä pitää matalaa profiilia vähän aikaa. Niistä koruista sai niin paljon rahaa, että voimme pysytellä pienissä majataloissa kuukausiakin. Myydään loput myöhemmin, ehkäpä jossain toisessa kaupungissa."

"Aiotko lähteä täältä?" toinen kysyi ihmeissään. Lykeon huljutteli olutta tuopissaan.

"Vain jos sinä lähdet mukaan. En voi olla kuuluisa varaskaksikko yksinäni, vai mitä? Ja etkö sinä ole koko ajan hehkuttanut, ettet jää tähän kaupunkiin homehtumaan. Etsimään seikkailua ja huulia suudeltavaksi, eikö se niin mennyt?"

"Juu, tietysti. Ehkäpä nyt voisi olla hyvä aika lähteä. Voi olla, Lez. Ethän sinä kuitenkaan pärjäisi ilman minua!" Molemmat nauroivat.

"Ei, en todellakaan pärjäisi. Pakko minun on jollekin nauraa, Altti. Enkä haluaisi nauraa itselleni, hullunahan minua pidettäisiin."


Entinen kapteeni Berolin istui vakiopöydässään Rhadamin Pesässä edessään jo kolme tyhjää tuoppia. Majatalonpitäjä Malfar Rhadam oli käskenyt tarjoilijoita jättämään tyhjät tuopit pöytään laskeakseen, rikkoutuisiko Berolinin viimekertainen ennätys. Hänen vakioasiakkaansa oli tällä kertaa todella pahalla päällä. Hän pyysi veljenpoikansa Ramania pitämään miehelle seuraa, varmuuden vuoksi. Vaikka Raman Rhadan oli huomattavan iso ja voimakas mies ja saattoi näyttää vaaralliselta risuisen partansa ja leveän miekkansa kanssa, oli tämä yksi diplomaattisimmista ihmisistä, jonka Malfar tiesi.

"Mitä nyt on käynyt, Berolin?" kumea ääni kysyi, kun Raman istuutui soturia vastapäätä. Mustahiuksinen pää nousi katsomaan tunkeilijaa. Berolin huokaisi.

"Lordin taloon murtauduttiin. Kaksi pojannulikkaa. Veivät ladyn arvokkaimmat korut, lordin pitsikalvosimet ja heidät pidättäneen vartijan aseet. Lordin mielestä olen epäonnistunut kapteenina, kun tällaista annetaan tapahtua, ja hän alensi minut rivivartijaksi. Minkä takia erosin koko palveluksesta. Hiiten koko aatelisporukka ja heidän pitsikalvosimensa!"

"Anteeksi, mutta sanoitko, että he veivät aseet heidät pidättäneeltä vartijalta?" Raman kysyi epäuskoisena.

"Kyllä", Berolin naurahti synkästi. "Charlie sai heidät kiinni asevarastosta ja oli viemässä lordin eteen, kun pojat alkoivat tapella keskenään syytellen toisiaan pieleen menneestä murrosta. Charlie meni väliin, ja kun hän oli ojentamassa toista, toinen iski häntä kylkeen hänen omalla tikarillaan. Sitten ne löivät häneltä tajun kankaalle."

"Charlie-parka. Miten hänelle kävi?"

"Ei mitenkään. Haava ei ollut paha, ja lordi laittoi hänen virheensä minun syykseni." Mies hörppäsi syvään tuopistaan. Ramah huokaisi pudistellen päätään.

"Aiotaanko ne pojat saada kiinni?"

"Tämän kokoisesta kaupungista? Kaipa lordi yrittää, mutta ei ole enää minun huolenaiheeni. Jos ne osuvat minun tielleni, niin taidan vain onnitella kekseliäisyydestä. Harmittaa vain, että joudun taas käyttämään vanhoja aseitani, kun lordi halusi miekkansa takaisin", Berolin vastasi osoittaen vyöllään riippuvia sapeleita.

"No, mitä aiot nyt tehdä?"

"Ei aavistustakaan, paitsi setäsi rikastuttaminen", mies vastasi viitaten tyhjiin tuoppeihin. Ramanin parran alla hänen suunsa kääntyi hymyyn.

"Olen vähän sedälleni puhunut, että voisin lähteä kiertelemään lähikaupunkeja ja niiden majataloja. Tiedäthän, uusia ideoita. Voisit lähteä mukaan", iso mies ehdotti nojautuen taaksepäin tuolissaan niin että sen liitokset narisivat.

"Aiot sitten viimein lähteä seikkailemaan, vai? Hmmm, voisin vaikka lähteäkin. Ei minua mikään tässä kaupungissa pidättele... Kyllä vain! Mehän lähdemme, Raman, sinä ja minä!" Berolin huudahti iskien tuoppinsa pöytään, niin että olutta läikkyi pöydälle. Raman hymyili taas. Hyvä nähdä toinen taas reippaampana.

"Puhun setäni kanssa. Voimme varmaan lähteä jo ensi viikolla."


"Miten hitossa sinä luulet käyttäväsi tuota miekkaa, Altti? Se on sinulle aivan liian iso!" Lykeon paasasi toverilleen, joka sitoi bastardimiekan huotraa selkäänsä.

"Käytän sitä kahdella kadellä, tietysti! Enhän minä voi lähteä matkaan aseistautumatta. Kaupunkien ulkopuolella tapaa vaikka minkälaista sakkia", Alitràs vastasi huolettomana.

Pojat lähtivät majatalosta ja suuntasivat kohti kaupungin eteläporttia. Etelä oli heidän mielestään hyvä suunta kulkea. Ja niin heidän edessään oli pian avara erämaa, joka oli suunnaton kahdelle kaupunkilaispojalle. Nuoruuden päättäväisyydellä he kuitenkin alkoivat reippaasti marssia tietä pitkin.

Auringon ohitettua lakipisteensä miekka alkoi painaa ikävästi Alitràsin selkää ja Lykeon käytti keihästään apunaan kävellessään. Seikkailut ja uudet maisemat olivat menettäneet surimman osan hohdostaan, kun he olivat huomanneet jättäneensä ruoan ostamatta ja tuulen paiskoessa heidän kevyitä vaatteitaan. Äkkiä kuitenkin Alitràs reipastui ja kiinnitti Lykeoninkin huomioon tietä eteenpäin.

Parinkymmenen metrin päässä tiensivussa kaatuneella puunrungolla istui kaunein nainen, jonka Alitràs oli nähnyt. Ja kaiken lisäksi tämä hymyili heille valloittavasti heidän lähestyessään tätä kaunista olentoa. Alitràs kumarsi tervehdykseksi.

"Hauska nähdä täällä muitakin kulkijoita, rouva", hän tervehti virnistäen niin, että hänen valkeat hampaansa näkyivät. Nainen punastui sievästi.

"En minä ole mikään rouva. Tuostahan voisi melkein loukkaantua, nuori mies." Naisen ääni oli pehmeä ja hieman mumiseva, sillä tämä ei avannut suutaan kunnolla puhuessaan.

"Oi antakaa anteeksi, neiti hyvä! Ette te saa loukkaantua minun typeryydestäni", Alitràs vastasi lipevästi. Lykeon pyöritteli silmiään. Hänen ystävänsä oli mahdoton.

"Miksi te täällä vain istutte, jos saan kysyä?" Lyeon tokaisi Alitràsin hypistellessä takkiaan parempaan asentoon.

"Odottelen vain siskoani. Hän on tuolla metsässä keräämässä polttopuita", nainen vastasi osoittaen hymynsä nyt Lykeonille. "Sen jälkeen alamme valmistaa ruokaa. Maistuisiko teille?" Nuorukaiset nyökkäsivät innokkaina.

Pian metsästä tulikin esiin toinen nainen, jonka sylissä oli kuivia oksia. Tämä oli aivan yhtä kaunis kuin siskonsa. Alitràs ei voinut olla huokaisematta. Naiset alkoivatkin heti väsätä nuotiota ja ripustivat padan sen ylle. Kun vesi alki porista, lisäsi Estelle - tienvarressa odottanut sisko - siihen kuivattuja vihanneksia, joita hänellä oli repussaan.

"Eikö liha yleensä lisätä ensin?" Lyken kysyi.

"Kyllä lihaakin saadaan, odota vain", Eurora - toinen sisko - vastasi nauraen käsi suunsa edessä. Alitràs kiinnitti kaiken huomionsa kiivaasti miekkansa huoltamiseen peittääkseen punastumisensa. Kukaan nainen ei ollut näin suorasukainen. Ja vielä niin kaunis...

"Laitahan se miekkasi syrjään hetkeksi", Estelle kehotti kehräävällä äänellä istuen aivan Alitràsin viereen.

"Taidamme tarvita lisää puita", Eurora huomautti. "Lähdetkö kanssani, Lykeon?" Lykeon vain istui paikallaan hämillään. Alitràs tönäisi tätä kyynärpäällään, ja se sai toisen liikumaan. He katosivat metsään, ja Alitràs jäi yksin Estellen kanssa nuotion ääreen. Nuorukainen väläytti naiselle virneen ja sipaisi punaiset hiuksensa paremmin paikoilleen.

"En usko, että he palaavat vähään aikaan", Estelle kuiskasi.

"No mites me saamme aikamme kulumaan sillä välin?" Alitràs kysyi huolettomasti virnuillen. Estelle kumartui häntä kohti. Tämä sujui loistavasti.

"Laitahan silmäsi kiinni hetkeksi." Alitràs totteli. Pehmeät huulet painuivat hänen huuliaan vasten. Veri kohisi hänen korvissaan ja hänen sydämensä pamppaili epätahtiin. Estelle painautui häntä vastaan ja vei hänen kätensä selkänsä taakse. Hän ei vastustellut lainkaan.

"Jaa-a, mitäs sitten tehtäisiin", Estelle naurahti irrottautuessaan nuorukaisesta, jonka kädet oli nyt sidottu tiukasti.

"En olisi aavistanut, että pidät tällaisesta", Alitràs sanoi yhä virnuillen. "No, saat tehdä minulle mitä haluat."

"On vaarallista sanoa noin, varsinkin kun ei tiedä kenelle", Estelle vastasi. Hänkin hymyili, viimein niin, että hänen hampaansa näkyivät. Joka ikinen valkeana kiiluva hammas oli veitsenterävä. Nyt nainen ei enää ollut niin kaunis.

"Altti! Nämä eivät ole -" Lykeon huusi juosten takaisin leiriin. Hänen paidallaan oli verta. Aivan hänen perässään tuli Eurora, jonka suupielet olivat myös värjäytyneet verestä. Salamannopeasti Estelle hyökkäsi kohti Lykeonia ja sai tämän kaatumaan maahan. Estellen pidellessä nuorukaista aloillaan Eurora sitoi tämänkin kädet kiinni.

"Senkin idiootti!" Estelle tiuskahti sisarelleen. "Milloin opit, että ne pitää sitoa kiinni ennenkuin niitä voi syödä!"

"Mitä kaaoksen olentoja te oikein olette?!" Alitràs huusi. Eurora esitti samanlaisen veitsenterävän hymyn kuin siskonsa aiemmin.

"Niitäpä hyvinkin. Sanoinhan, että lihaa on tulossa!" Nainen käkätti omalle hauskuudelleen. Estelle hymyili. Hän asteli lähemmäs Alitràsia, joka yritti kiemurrella kauemmas paniikin iskiessä häneen.

"Taidan jättää sinut myöhemmäksi, muruseni. Et ole huono suutelemaan."

"Hmph", Eurora tuhahti. "Mitä väliä sillä on? Nyt vain lihaa pöytään!" hän huudahti vetäen pitkän puukon esiin hameensa alta ja lähestyen Lykeonia. Lykeon sulki silmänsä tiukasti, ja siksi vain Alitràs näki, kuinka metsän varjoissa liikkui kaksi isoa hahmoa. Hetken kuluttua toinen varjoista oli päässyt tarpeeksi lähelle, jotta Alitràs tunnisti tämän mieheksi, jolla oli käsissään sapelit. Soturi viittoi Alitràsille, että tämän tulisi olla hiljaa.

Sydämenlyöntiä myöhemmin mies hyökkäsi sapeleineen Euroran kimppuun. Raivosta kiljaisten nainen yritti väistää ja torjua teriä puukollaan. Estelle lähti kohti taisteluparia.

"Äläs karkaa mihinkään!" kuului kumea ääni, ja Estellen taakse ilmestyi jättiläismäinen mies yhtä jättimäisen miekan kanssa. Estelle kääntyi kohti yllättäjäänsä ja yritti nostaa kätensä suojatakseen itseään, mutta leveän miekan terä heilahti pureutuen puoliväliin hänen ruumistaan. Runneltu ruumis lysähti maahan Alitràsin viereen, eikä poika voinut välttää kirkaisua.

Lykeonin lähellä toinen heidän pelastajistaan oli saanut Euroran lävistettyä sapeleillaan ja avasi nyt vaalean nuorukaisen siteitä. Poika tärisi kauhusta.

"Ei hätää enää, poika", isompi mies sanoi rauhoittelevalla äänellä avatessaan Alitràsin ranteita kiristävät köydet.

"Mutta huonosti teille olisi käynyt, ellemme olisi sattuneet paikalle. Ogret voivat näyttää kauniilta, mutta loppujen lopuksi ne haluavat vain makoisan reisipalan. Eikä siinä ole siinä kohtaa mitään nauramista", mustahiuksinen mies sanoi pyyhkien sapelinsa Euroran mekkoon.

"No kiitos vain avusta", Lykeon sanoi kunnioittavalla äänellä.

"Keitäs te pojat olette ja mitä teette yksin keskellä metsää?" sapeleitaan yhä puhdistava mies kysyi tokaisten. Mies oli pitkä, jäntevä ja hänen asepaitansa alta näkyivät lihaksikkaat käsivarret. Mustat hiukset roikkuivat vapaina, mutta mies oli sitonut nahkahinan otsalleen pitääkseen ne poissa silmiltään. Miehen nahkahaarniska oli kulunut mutta kestävän näköinen.

"Olemme matkalla seuraavaan kaupunkiin", Lykeon vastasi. "Ja sieltä taas eteenpäin."

"Eli etsimässä seikkailua, niinkö?" iso parrakas mies kysyi leppoisasti. "No, siitä saitte jo esimakua."

"Teidän ikäisten poikien ei pitäisi kulkea yksin. Aina ei osu paikalle joku pelastamaan teitä", toinen mies jatkoi tiukasti.

"Luulen, että osaamme varoa... ogrien varalta tulevaisuudessa", Alitràs vastasi nöyrästi.

"Entä sudet? Örkit? Broot? Morokanthit?" mies nosti sormen jokaisen olennon kohdalla. Poikien ilmeet kasvoivat yhä hämmentyneemiksi. Parrakas mies hymyili pudistellen päätään.

"Mitäs jos seuraatte meitä seuraavaan kaupunkiin? Sinne mekin olemme menossa. Katsotaan, jos vaikka opitte matkalla jotain", mies naurahti. "Minä olen Raman Rhadam ja tämä on Berolin."

"Rhadamin Pesän Rhadameja?" Alitràs kysyi innostuneena. Raman nyökkäsi. "Loistavia tyttöjä teillä", Lykeon tuhahti.

"Minä olen Lykeon Rhundan ja tämä on... Lucas", Lykeon esitteli heidät virnistäen Alitràsille. Toinen mulkaisi häntä.

"Yleensä minua tosin kutsutaan Alitràsiksi. Nimi on Alitràs Dracoy." Nuorukainen kumarsi keikarimaisesti. Berolin kohotti kulmiaan.

"Parempi olla jäämättä tähän yöksi", Raman sanoi. "Jatketaan hieman matkaa." Berolin nyökkäsi ja nuorukaiset poimivat vähät tavaransa mukaansa. Berolin kiinnitti huomionsa Alitràsin hienoon bastardimiekkaan.

"Kuulehan poika, tuo miekka on sinulle hieman liian iso. Et jaksa käyttää sitä koko teholla edes kaksin käsin. Isket itseäsi vielä jalkaan, jos huonosti käy", Berolin totesi kävellen punapäisen pojan vieressä.

"No, ehkä myyn sen sitten seuraavassa kaupungissa."

"Minulla on parempi ehdotus. Olen käyttänyt tuollaista miekkaa aiemminkin ja hallitsen sen itse asiassa paremmin kuin nämä sapelini. Joten miten olisi vaihtokauppa? Saat sapelit tuosta miekasta."

"En minä osaa sapeleita käyttää! Ja tämä miekka voi olla arvokaskin, ties vaikka yrität huijata minua." Berolin hymähti.

"Voin opastaa sinua sapeleiden käytössä. Ja sanotaanko, että jos teemme vaihdon, en kerro, mistä olet saanut nuo pitsikalvosimesi." Alitràs katsoi miestä hämmästyneenä.

"Jaa-a, Altti, taidamme olla fiksussa seurassa", Lykeon huudahti hedän edeltään. "Luulen, että nuo sapelit sitä paitsi sopivat sinulle paremmin. Miekka selässäsi näytät tohelolta luuviululta."

"Mitä muutakaan voin tehdä?" Alitràs huokaisi ja irrotti miekan selästään. Berolin ojensi hänelle oman asevyönsä, jonka nuorukainen vyötti ympärilleen.

"Ja Altti", Lykeon jatkoi, "minähän sanoin, että joudut vielä vaikeuksiin naisten kanssa." Vaaleat hiukset heiluivat hänen nauraessaan sydämensä kyllyydestä.

"Etkä sinä pärjää ilman minua", Alitràs sanoi hermostumatta. "Kenelle sitten nauraisit?"

Raman pudisteli päätään kaksikon nauraessa ja heitellessä sutkautuksia toisilleen. Mitä hän oli kontolleen ottanut...

Kirjoittaja: CJR


Muutettu 01.01.1970
(Webmaster)

Uutiset 

Yhdistys 
Jäsenyys 
Tiedotus 
Säännöt 
Hallitus 

Toiminta 
Tapahtumat 
Foorumi 

Materiaali 
HeroQuest 
The Zin Letters 
Julkaisut 
Kuukauden tarina 
Käännöksiä 
Linkkejä 

Yhteystiedot 
Statistiikka 

[ tulostettava
[ English